Martan pennut syntyivät eilen 25.9. klo 13 alkaen. Kolme ensimmäistä, kaksi narttua ja uros, syntyivät suhteellisen liukkaasti ilman sen kummempia kommelluksia. Ongelmat alkoivatkin sitten sen kolmannen jälkeen. Martta kävi vähän väliä pentulaatikon ulkopuolella puhkumassa ja puhisemassa, mutta mitään ei tullut. Mahanahan läpi saatoin selvästi tuntea, että joku siellä liikkui - vaikka ultrassa meinattiinkin, että vain kolme pentua oli tulossa. Soiteltuani muutamalle armoitetulle, asiantuntevalle ystävälleni (Kalliokoski, Touronen ja Tammivuori) päädyin soittamaan henkilääkärillemme Villelle. Tuossa vaiheessa kello oli 18, ja edellinen pentu oli syntynyt 15.30. Ville neuvoi odottamaan vielä tunnin, mutta eihän sinä aikana mitään tapahtunut. Eikun uudestaan luuri käteen, soitto Villelle, Martta autoon, pennut koriin ja kohti Pälkänettä.

Hetimiten Ville saattoi sanoa, että väkeä mahassa oli vielä, mutta käsipelillä ei lasta ulos saatu, oli jotenkin vika-asennossa. Todettiin, että pakko tehdä keisarinleikkaus. Villen kommentti "ai, täällähän on vielä monta!" ei tullut yllätyksenä, olihan Martta aika mahakas vielä noiden kolmen jälkeen. Nopean toimituksen tulos oli siis vielä kolme pentua, joista yksi oli (muihin verrattuna) piskuinen uros. Kaiken kaikkiaan pennut vaikuttivat hyvän kokoisilta, kaikki muut paitsi em. pikku-ukko olivat reippaasti yli 400g, melkein 500 oli muutama. Ville sanoi, että Martassa synnyttäjänä ei ollut mitään vialla, ongelmana oli tosiaan se, että tämä yksi herra oli väärässä asennossa.

Nyt Martan maha on siis aika pitkältä matkalta auki, ja tihkuttaa verta, ei pahasti, mutta sen verran, että joissakin pennuissa on vivahdus vaaleanpunaista. Haava on myös nähtävästi hiukan kivulias, koska Martta murisee, jos pentu kovasti tassuilla ottaa tissistä tukea. Silminnähden väsynyt se on myös, mutta nauttii siitä, että saa olla ulkona rauhassa. Kuitenkin, kun sisälle menoa ehdotellaan, sillä on jo kiire lapsiaan hoitamaan :) Tänään on nyt ensimmäinen kokonainen päivä Martalla äitinä, ja vaikka vähän kangistellaan vielä, hyvältä näyttää. Antibiootit ja särkylääkkeet onneksi meillä on, niin että saadaan puukon jälki hoidettua kuntoon.

Toki tässä on käynyt mielessä, että mitäköhän vielä sitä tulee eteen, mutta ei kai nyt enää muuta!?! Myönnän, olen vähän (?) hermoheikko, mutta taustojen valossa luulen, että minua hiukan ymmärretäänkin. Iloinen olen kyllä siitä, että paitsi avuliaat ystäväni ovat auttaneet, mutta myös siitä, että Ville viitsi käyttää sunnuntai-iltansa koirani pelastamiseen pinteestä. Muuten olisi ollut matka jonnekin kauas jollekin tuntemattomalle eläinlääkärille. Onneksi ei tarvinnut!

Lähdenpä tästä taas siivoamaan.